Saastuneimman ja suojelluimman meren kynnyskysymykset

Itämerta on väitetty maailman saastuneimmaksi mereksi. Väite on valheellinen. Maailmalta löytyy lukuisia merialueita, jotka ovat kehnommassa kunnossa.

Persianlahteen verrattuna Itämeren öljyvahingot ovat mitättömiä ja Meksikonlahden pohjaa vaivaavat vähintään yhtä vakavat happikadot kuin Itämerta. Roskaantuminen ja rantojen umpeen rakentaminen ovat suhteellisen pieniä ongelmia Itämeren vähäväkisillä rannikoilla. Ilmastonmuutos kouraisee Itämerta voimakkaasti, mutta ei yhtä rajusti kuin Jäämerta. Merten happamoituminen uhkaa koralliriuttojen ekosysteemejä, mutta ei juurikaan Itämerta.

Puhe Itämerestä maailman saastuneimpana merenä heijasteleekin paitsi meren tilaa, myös ihmisten ympäristötietoisuutta. Kotimeren kunto huolettaa eniten. Erityisen suurta huoli on Itämeren pohjoisissa ja eteläisissä ympärysvaltioissa, joissa tietoa meren heikosta tilasta on viime vuosikymmeninä tarjoiltu ylenpalttisesti.

Synkistelyn keskellä unohtuu helposti, että aitoon iloonkin voisi olla aihetta. Pahimpien ympäristömyrkkyjen pitoisuudet ovat Itämerellä pienentyneet hitaasti mutta varmasti jo vuosikymmeniä. Myös ravinnepäästöjen vähentämisessä on edistytty, vaikka tekemistä on edelleen ja vanhat synnit kumpuavat sitkeästi esiin merenpohjasta.

Itämeren suojelemiseksi on tehty määrätietoista kansainvälistä yhteistyötä pitempään ja laaja-alaisemmin kuin missään muualla. Jo 1970-luvulla ympäristöyhteistyö Itämeren suojelukomissio HELCOMissa tarjosi eri leireissä kyräilleille kylmän sodan osapuolille mahdollisuuden liennytykseen.

Itämerta voikin hyvällä syyllä sanoa maailman suojelluimmaksi mereksi. Saavutuksia ei ole syytä väheksyä, mutta ei myöskään liioitella. Itämeren suojeluun tarvitaan nykyistä enemmän puhtia, jotta meren tilan kohentuminen jatkuisi. Pelkästään ilmastonmuutos voi tehdä tyhjäksi käytännössä kaikki tähänastiset merensuojelun toimet.

Miten Itämeren hyvä tila voitaisiin turvata? Selvää on, että tarttumalla yksittäisiin ongelmiin yksittäisissä maissa saavutetaan parhaimmillaankin vain erävoittoja. Tämä on tiedossa muun muassa Itämeren suojelukomissiossa. HELCOM on jo pitkään pyrkinyt huomioimaan laajasti kaiken meren tilaan vaikuttavan kuormituksen.

Suurena ongelmana HELCOMin työssä on se, että sen suositusten noudattaminen on valtioiden vapaaehtoisuuden varassa. EU:n laajentuminen koko Itämeren alueelle – Venäjää lukuun ottamatta – on luonut edellytyksiä kaikkia sitovien pelisääntöjen aikaansaamiseksi.

Olemassa olevan tiedon hyödyntäminen on yksi kynnyskysymys. Kalastuksen säätely on esimerkki siitä, miten tutkijoiden suositukset miltei säännönmukaisesti jäävät poliittisissa väännöissä toissijaisiksi lyhytaikaisten taloudellisten etujen tai kalastukseen liittyvien kulttuuristen perinteiden rinnalla. Varoittavia esimerkkejä kalakantojen rajuista ja äärimmäisen hitaasti palautuvista romahduksista ei maailmalta puutu.

Tavoitteet tulee asettaa realistiselle tasolle ja valmius tavoitteiden muuttamiseen pitää säilyttää. Ekologisia realiteetteja voidaan ujuttaa päätöksentekoon määrittämällä ympäristömuutoksille hintalappu. Tätä työtä tehdään niin sanotussa Itämeri-Sternissä, eli selvityksessä jossa suojelun hyötyjä ja kustannuksia pyritään arvioimaan rahamääräisesti.

Ilmastopolitiikan hyötyjä ja kustannuksia arvioinut alkuperäinen Sternin raportti vaikutti voimakkaasti ilmastokeskusteluun. Itämeri-Sternin vaikutus jäänee vähäisemmäksi, mutta parhaimmillaan hintalaput voivat konkretisoida keskustelua uudella tavalla.

Toistaiseksi emme tiedä varmuudella, onko millään keinoin mahdollista palauttaa Itämeren tilaa ”hyväksi”. Yhteisymmärrystä ei ole edes siitä, mitä ”hyvä” tila tarkoittaa. Usein sillä viitataan epämääräisesti 1900-luvun alkupuolen tilanteeseen, jolloin ihmisen toiminta ei tiettävästi vaikuttanut kovin voimallisesti meren yleistilaan. Tosin tuolloinkin esimerkiksi monien suomalaisten kaupunkien rannat olivat heikommassa kunnossa kuin nyt.

Merensuojelussa tarkastelujakso pitää ulottaa riittävän pitkälle. Meren monet piirteet muuttuvat hitaasti, mutta koko ajan. Geologisesti katsoen Itämeri on nuori, matala ja osittain umpeen kuroutuva lahti, joka on jatkuvassa muutostilassa. Pysyvää tilaa on siis turha tavoitella.

Yllätyksiin on syytä varautua, vaikka kaikki mahdolliset ja nyt mahdottomiltakin tuntuvat suojelutoimet saataisiin menestyksekkäästi toteutettua. Yllätyksiä ennakoivan ja niihin sopeutuvan ympäristöpolitiikan edellytykset eivät kuitenkaan näytä kovin hyviltä.

Ikävä jälkimaku jäi esimerkiksi amerikankampamaneetista käydystä keskustelusta. Tämän haitalliseksi tiedetyn lajin pelättiin päässeen Itämereen ja pystyvän lisääntymään täällä. Pahimmillaan laji voisi vakiintua meren valtalajiksi ja muuttaa koko ekosysteemin toiminnan. Huoli kuitenkin hälveni, kun paljastui että lajinmääritys meni aluksi mönkään ja Itämereltä löydetyt maneetit olivatkin vaarattomana pidettyä lajia.

Vieraslajien riskit eivät kuitenkaan vähene yhdestä onnekkaasta tapauksesta. Ilmaston lämmetessä ja laivaliikenteen lisääntyessä riskit päinvastoin kasvavat. Kylmyys ei enää tulevaisuudessa estä tehokkaasti uusien lajien vakiintumista. Ilmastonmuutos näyttää lisäävän myös rehevöitymisen riskiä, joten rehevissä vesissä viihtyvien lajien – niin entisten kuin uusienkin – runsastuminen on entistä todennäköisempää.

Lisääntyvä laivaliikenne kasvattaa myös onnettomuusriskejä. Koko Itämeren kattava laivaliikenteen ohjausjärjestelmä – lentoliikenteen lennonvalvonnan tapaan – olisikin pikaisesti tarpeen. Tämän jälkeen voisimme keskustella vaikkapa siitä, onko laivaliikenteen jatkuva kasvu luonnonlaki, vai pitäisikö ongelmia pyrkiä ehkäisemään ennalta liikennetarvetta vähentämällä?