Ympäristön tilan monet totuudet

Syyskuun lopulla vietettiin ylikulutuspäivää. Kyseessä ei ollut iloinen ostoskarnevaali. Ylikulutuspäivällä tarkoitetaan ajankohtaa, jolloin ihmisten luonnonvarojen kulutus ylittää maapallon luonnon rajat kunakin vuonna.

Elämme yli varojemme vuosi vuodelta aikaisemmin. Ensimmäisen kerran ylikulutuspäivää jouduttiin viettämään 31.12.1986. Tätä ennen maapallon vuosittain tuottamien luonnonvarojen arvioidaan riittäneen ihmiskunnan tarpeisiin. Joka ikinen vuosi tämän jälkeen olemme kuluttaneet ekosysteemien vuosittaisen tuoton kokonaan, ja kasvavan määrän luonnon pääomaa sen lisäksi.

Vaikka luonnon varastot ovat runsaat, ei niistä voida ammentaa loputtomiin. Öljyä riittää käytettäväksi koko ajan vähemmän, viljelykelpoiset pellot hupenevat ja kalakannat pienentyvät huolestuttavasti. Ihmiskunnan kulutus ylittää nykyään planeetan kyvyn tuottaa uusiutuvia luonnonvaroja noin 1,4-kertaisesti.

Ylikulutuspäivä on laskettu niin sanotun ekologisen jalanjäljen avulla. Tämä on laskentamenetelmä, jonka avulla kuvataan sitä, kuinka suuri biologisesti tuottava ala tarvitaan ihmisen käyttämien luonnonvarojen tuottamiseen ja päästöjen käsittelyyn. Laskentamenetelmä on monimutkainen. Sekä sen yksityiskohtia että perusperiaatetta on kritisoitu ja kritiikin ohjaamana laskentatapoja kehitetään koko ajan.

Yksiselitteisyyttä tarvitaan

Onko realistista yrittää laskea yksittäistä päivää, jolloin alamme elää yli luonnonvarojemme? Maapallon ekosysteemit ja niiden tuottamat hyödykkeet muodostavat niin monimutkaisen kokonaisuuden, ettei tosiasiassa voida osoittaa mitään yksittäistä hetkeä, jolloin kehitys muuttuisi kestämättömäksi. Monet ekosysteemit ovat tuhoutuneet ajat sitten, toiset ovat vielä miltei koskemattomia, ja joistakin emme tiedä paljoakaan.

Ylikulutuspäivä onkin ennen muuta laskennallinen keskiarvo, jonka halutaan muistuttavan ihmisiä siitä perustotuudesta, että kuormitamme ympäristöä aivan liian paljon. Laajat raportit ja perinpohjaiset tutkimukset kertovat saman asian, mutta ne sivuutetaan julkisessa keskustelussa herkästi. Sen sijaan yksiselitteisesti ilmaistu päivämäärä, pinta-ala tai numero tarjoaa selvän kiinnekohdan uutisoinnille.

Kriittisyyttä ympäristömittareita kohtaan

Maailman tilan esittäminen helposti hahmotettavina numeroina voi johtaa harhaan. Vastaansanomaton esimerkki kriittisen ajattelun tarpeesta on niin sanottu tempausindeksi (Rapture Index). Tämä indeksi lasketaan 45 muuttujasta, joista kullekin annetaan numeroarvo. Tuloksena saadaan yksi numero, joka on sitä suurempi, mitä huonommin asiat maan päällä ovat. Suurinta lukua mittari osoitti syyskuussa 2001, hieman New Yorkin terrori-iskujen jälkeen.

Indeksin muuttujat kuvaavat laajasti taloutta, kulttuuria ja ympäristöä. Mukana on monia tavanomaisia yhteiskunnallisen kehityksen mittareita, kuten työttömyys, korkotaso, inflaatio ja rikollisuuden määrä. Ilmastokeskustelusta tuttuja mittareita ovat äärimmäisten sääilmiöiden, tulvien ja kuivuuksien yleisyys.

Näiden ohella indeksissä on mukana kummallisen oloisia mittareita. Maailman sijoiltaan menoa kuvastavat esimerkiksi okkultismin ja yliluonnollisten ilmiöiden yleisyys sekä väärien profeettojen esiintyminen.

Kyseinen indeksi perustuu raamatuntulkintaan ja se on Yhdysvalloissa vaikuttavan evankelisen liikkeen kehittämä. Tempausindeksin perusajatus on, että maailman tilaa tarkkailemalla on mahdollista hahmottaa tuomionpäivän läheisyyttä. Nimensä indeksi on saanut uskomuksesta, jonka mukaan tuomiopäivänä uskovaiset temmataan taivaaseen, muiden päätyessä tukalampiin oloihin.

Monet mittarit toiminnan perustaksi

Tempausindeksi ei erityisesti kannusta ryhtymään aktiivisesti toimiin ympäristön tilan parantamiseksi. Uskovaisten kannattaa pikemminkin toivoa mahdollisimman suurta sekasortoa maan päälle, sillä lisääntyvä kurjuus saattaa ennakoida pikaista taivaspaikkaa.

Tieteen näkökulmasta tempausindeksi on hölynpölyä. Se on kuitenkin tehty ilmeisen vakavin mielin ja on luultavaa, että monet fundamentalistikristityt tulkitsevat sitä tosissaan.

Ympäristön tilasta huolestuneille kansalaisille tempausindeksi onkin oivallinen varoitus siitä, että myös ympäristön tilaa kuvaaviin mittareihin on syytä suhtautua kriittisesti, eikä mitään yksittäistä mittaria pidä ottaa ainoaksi toiminnan ohjenuoraksi. Jokaisella mittarilla on omat virheensä

Esimerkiksi hiilidioksidipäästöjen vähäisyys ei automaattisesti tarkoita, että myös muut ympäristöhaitat olisivat vähäisiä. Luotettavin kuva ympäristömuutoksista saadaan, kun hyödynnetään mahdollisimman monia erilaisia mittareita ja lähestymistapoja.